Aleksandr Bestužev
Aleksandr Aleksandrovitš Bestužev (ven. Алекса́ндр Алекса́ндрович Бесту́жев, kirjallinen salanimi Marlinski, Марли́нский; 3. marraskuuta (J: 23. lokakuuta) 1797 Pietari – 19. kesäkuuta (J: 7. kesäkuuta) 1837 Adlerin niemimaa nykyisen Sotšin alueella) oli venäläinen romantiikan ajan kirjailija.[1]
Suku ja koulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aleksandr Bestužev syntyi köyhtyneeseen[2] aatelisperheeseen. Hänen isänsä Alexandr Fedosejevitš Bestužev (1761-1810) työskenteli konferenssisihteerinä sekä taloudellisten että hallinnollisten asioitten parissa Pietarin taideakatemiassa ja toimi kirjailijana julkaisemalla runoilija Ivan Petrovitš Pninin (1773-1805) kanssa mm. ranskalaisten valistustuskirjailijoiden tekstejä vuonna 1798 Sankt Peterburgkogo žurnalja -aikausehdessä (ven. Санкт-Петербургского журнала). Hän oli kiinnostunut valtiollisen koulutusjärjestelmän kehittämisestä, kannatti Johan Amos Comeniuksen inhimillistä pedagogiikkaa ja uskonnon erottamista opetuksesta. Bestuževin talo oli yksi harvoista Pietarin kulttuurikeskuksista 1700-luvun lopulla, jossa pidettiin kirjailijoiden, taiteilijoiden ja säveltäjien tapaamisia.[2][3]
Hänen äitinsä oli narvalaisen pikkuporvarin tytär Praskovja Mihailovna Petrova (1775-1846), jonka Aleksandr Fedosejevitš oli tavannut Kustaa III:n sodan aikana haavoituttuaan vakavasti vuonna 1789 Seiskarissa. Hänellä oli kolme sisarta ja neljä veljeä, joista kolme osallistui dekabristikapinaan: Nikolai (1791-1855), Mihail (1800-1871), Pjotr (1804-1840) ja Pavel (1808-1846). Sisar Jelena Alexandrovna Bestuževa (1792-1874) säilytti kaikkien veljiensä kirjeitä ja julkaisi veljensä Aleksandrin teoksia tämän kuoleman jälkeen.[4][3]
Bestužev opiskeli kadettikoulussa vuori- eli kaivosjoukoissa (ven. Горный кадетский корпус) ja palveli sen jälkeen henkikaartin rakuunarykmentissä Pietarhovin Marly-palatsissa,[5] mistä juontuu hänen salanimensä Marlinski.[6]
Kirjallinen ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Bestuževin ensimmäiset teokset ilmestyivät vuonna 1818. Vuosina 1819–1822 hän julkaisi kirjallisuusarvosteluja ja pakinoita. Ensimmäinen huomattava proosateos oli Nikolai Karamzinia jäljittelevä Pojezdka v Revel (”Matka Rääveliin") vuonna 1821. Bestužev toimi yhtenä Venäläisen kirjallisuuden harrastajien seuran (ven. Вольного общества любителей российской словесности) johtajista vuodesta 1820 ja julkaisi 1823-1825 Kondrati Rylejevin kanssa Poljarnaja zvezda (ven. Полярная звезда, Pohjantähti) -nimistä vuosikirjaa, jossa hän esiintyi romantiikan esitaistelijana klassismia vastaan.[7][8]
Yhdessä Rylejevin kanssa Bestužev kirjoitti myös hallituksen vastaisia kumouslauluja,[8] joissa viittailtiin kansansatiirin keinoin esimerkiksi keisareitten saksalaiseen sukutaustaan ja hovissa 1700-luvulla tapahtuneisiiin salamurhiin.[7] Tämän seurauksena Bestužev oli vangittuna vuoden verran Ruotsinsalmen merilinnoituksen Fort Slava -linnakkeessa.[9][10]
Tammikuussa 1824 Bestužev liittyi dekabristien Pohjoinen yhdistykseen[8], johon kuuluivat myös veljensä Mihail, Pjotr ja Nikolai.[11] Hän osallistui vuoden 1825 dekabristikapinaan saaden kuolemantuomion, joka muutettiin ensin pakkotyöksi ja sitten parin vuoden karkotukseksi Jakutiaan[10], jossa hän kirjoitti vuonna 1829 kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskille omistetun runon ”Suomi”. Siinä hän jäljittelee Konstantin Batjuškovin ja Jevgeni Boratynskin jo aikaisemmin esittämiä Suomi-aiheita.[2]
Vuonna 1829 Bestužev siirrettiin rivimiehenä Kaukasiaan, jossa hän yleni vänrikiksi. Dekabristikapinan jälkeen yhteiskunnalliset aiheet joutuvat syrjään Bestuževin tuotannossa. Karkotettuna ollessaan hän kirjoitti taistelukuvauksia, seurapiiriromaaneja, historiallisia ja Kaukasia-aiheisia kertomuksia, kirjallisuuskritiikkiä sekä sävyltään henkilökohtaista lyriikkaa. Bestuževin jaloja, salaperäisiä, rohkeita ja eksoottisia sankareita kuvaavat, tyyliltään koristeelliset proosateokset olivat aikanaan erittäin suosittuja. Ne ovat vaikuttaneet muun muassa Mihail Lermontovin tuotantoon. Kriitikko Vissarion Belinski arvosteli myöhemmin voimakkaasti Bestuževin romanttista kirjailijanmaneeria.[8]
Hän sai surmansa vuonna 1837 yhteenotossa vuoristolaisten kanssa Adlerin niemimaalla nykyisen Sotšin alueella, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty.[6][8]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Midy, Isabelle: Dekabrister på fästning i Finland. Teoksessa Historisk Tidskrift för Finland 3/1993. Historiska föreningen r.f., Helsingfors 1993, sivut 389–409.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ ЭСБЕ/Бестужев, Александр Александрович — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 28.1.2023. (venäjä)
- ↑ a b c Бестужев А. // Краткая литературная энциклопедия. Т. 1. — 1962 (текст) feb-web.ru. Viitattu 28.1.2023.
- ↑ a b РБС/ВТ/Бестужев, Александр Федосеевич — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 28.1.2023. (venäjä)
- ↑ Бестужев Н. // Краткая литературная энциклопедия. Т. 1. — 1962 (текст) feb-web.ru. Viitattu 28.1.2023.
- ↑ Бестужев А. // Краткая литературная энциклопедия. Т. 1. — 1962 (текст) feb-web.ru. Viitattu 28.1.2023.
- ↑ a b Suni, Timo. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 3. 1830-luvun suosikkikertojia”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 243. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
- ↑ a b Suni, Timo. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 3. Kultakauden runoilijoita”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 213. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
- ↑ a b c d e Kratkaja literaturnaja entsiklopedija feb-web.ru. Viitattu 25.11.2012. (venäjäksi)
- ↑ Midy 1993, s. 393, 397.
- ↑ a b Kiparsky, V.: Suomi Venäjän kirjallisuudessa, s. 54. Helsinki: Oy Suomen kirja, 1945.
- ↑ Bolšaja sovetskaja entsiklopedija, tom 3, s. 273. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1970.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Aleksandr Bestuževille omistettu sivusto (Arkistoitu – Internet Archive) (venäjäksi)
- Aleksandr Bestuževin teoksia Lib.ru-sivustolla (venäjäksi)
